FANDOM


Keskeneräinen
QuadPort.gifTämä artikkeli on vielä hieman vaiheessa.
Palaamalla paikalle myöhemmin saatat löytää
sen paremmassa mallissa.

Prologi: Eli mistä kaikki alkoiMuokkaa

Älä sitä pelkää, mikä tullakseen on
Sut pois kotoa vienyt on sielu rauhaton.
Jos sun henkesi sua kerran kutsuu niin
huuda siis toivosi taivaisiin!

Vihreä tunneli.jpg

Minä asuin harmaassa kaupungissa. Pidin itseäni tavallisena, söin tavallista ruokaa, käytin tavallisia vaatteita ja kulutin aikaani tavallisesti. Luulin olevani samalainen kuin kaikki muutkin. Mutta siinä olin väärässä.

Minä näin asioita, joita muut eivät nähneet. Siinä, missä muut näkivät vain kahden kerrostalon välisen kapean umpikujan, minä saatoin nähdä polun jonnekin muualle, johonkin kauniiseen luonnontilaiseen maahan, kauas tästä kaupungista. Kävellessäni siitä ohi saatoin hetken ajan jopa haistaa kedon kukkien tuoksun... mutta kun käänsin katseeni hetkeksi pois ja sitten taas takaisin, näin vain aution kujan ja pari roskalaatikkoa. Minä teeskentelin, että en olisikaan nähnyt mitään. Hullunahan ne minua pitäisivät, jos saisivat tietää, että minä näin sellaisia näkyjä. Yritin vakuuttaa itselleni olevani aivan normaali, yritin olla välittämättä näyistä... ja silti näkyjä tuli yhä useammin, ja aina ne olivat kiinnostavia ja kauniita.

Saatoin kuulla meren kohinan koulun käytävillä, ja nähdä käytävän johtavan rantaan, johon aallot löivät. Käänsin katseeni pois ja kiihdytin tahtiani. Saatoin nähdä, kuinka ylimmästä kerroksesta meni portaat vielä ylemmäs. Käännyin pois ja palasin alempaan kerrokseen.

Eräänä päivänä asiat muuttuivat. Sinä päivänä minä vihdoinkin lakkasin sanomasta itselleni, että olen normaali, tavallinen, kuin kaikki muutkin. Sinä päivänä minä tunnustin itselleni, että minä olen minä enkä kukaan muu, ja että minulla on oikeus olla erilainen kuin muut. Se päivä alkoi kuten kaikki muutkin; minä heräsin aikaisin aamulla ehtiäkseni kouluun, vaihdoin vaatteeni, peseydyin ja söin aamiaista, äiti hoputti lähtemään jo. Pian olin jo matkassa. Kun kuljin tutun kerrostalon ohi, katsahdin porttiholviin, enkä edes yllättynyt, kun näin sen olevan tuntemattomaan metsäiseen maahan johtava polku. Olin kääntymässä pois, kun yhtäkkiä, täysin yllättäen jokin pieni, punertava ja nopea syöksähti metsäpolulta ja tömähti minua päin sellaisella voimalla, että menetin tasapainoni ja kaaduin takapuolelleni. Se sattui, mutta kipu unohtui kun huomasin, että syliini oli tumpsahtanut jotain punaista ja pörröistä. Sain siitä kunnon otteen, ja nostin sen silmieni eteen.

Se pieni otus oli kettu. Ei sillä, että olisin koskettanut tai edes nähnyt sellaista aikaisemmin luonnossa, mutta tiesin mikä se oli, koska olin nähnyt siitä kuvan koulukirjassa. Mutta siinä sellainen oli, minun käsissäni, tuijottamassa minua kosteilla silmillään. En ollut mikään kettuasiantuntija, mutta jopa minä pystyin sanomaan, että se oli nuori kettu, melkein pentu vielä. Siinä me istuimme ties kuinka kauan ja vain katselimme toisiamme. Ympärillä hyörivät ihmiset eivät tuntuneet sitä huomaavan; oli kuin olisin muuttunut heille näkymättömäksi heti kun se ketunpentu syöksähti syliini sieltä metsätunnelista. Niinä hetkinä päähäni mahtui vain yksi ajatus: Joko olen tulossa lopullisen hulluksi, tai ne näkemäni paikat ovat oikeasti olemassa. Ja jotenkin sen ketunpennun pörröinen turkki, jonka tunsin sormiani vasten, ja sen ihon alta tuntuva ruumiinlämpö, ja se, kuinka tunsin sen hengityksen voimasta kohoilevan rinnan sormieni alla vakuutti minulle, että tämä on todellista - ehkä jopa todellisempaa kuin se elämä, jota olen elänyt tähän asti. Katsoin porttiholvia. Kyllä, se polku metsäiseen maahan oli yhä siellä. No, minä ajattelin, vien ainakin sinut takaisin kotimaahasi, ja käänsin katseeni ketunpentuun. Pentu oli rauhallinen, ja katsoi minua uteliaan näköisenä. Nousin seisomaan pentu sylissäni, ja kävelin kohti metsäistä maata. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta elämäni tulisi muuttumaan hyvin paljon siitä hetkestä alkaen.

Luku 1: Eli Miksi minun täytyi oppia luottamaanMuokkaa

Tahto rautainen, murtumaton
tulinen ja voittamaton!
Joka tähän tahtoon uskoo, se ei huku milloinkaan!
Ne, joiden tulinen veri polttaa suonissa ja pakottaa taistelemaan!

Hetken aikaa silmissäni oli aivan valkoista ja korvissani kohisi; kaiken ylitse kuitenkin kuulin oman sydämeni tiiviin sykkeen ja oman kiihtyneen hengitykseni. Sitten...

Se oli kuin hidastetussa elokuvassa. Alon kaatua eteenpäin hyvin hitaasti tajuamatta mihin oikein olin kompastunut. Sillä hetkellä en ajatellut mitään muuta kuin sitä ketunpentua sylissäni, ja pelkäsin että satuttaisin sitä, jos kaatuisin vatsalleni sen päälle. Siksi työnsin sen pois altani ennen kuin ehdin kaatua, eikä minulla siksi ollut käsiä vastassa kun tulin maahan. Se sattui, mutta tuntemani kipu oli ainakin todellista - hyvin todellista. Hetken aikaa vain makasin vatsallani. En edes voivotellut kipuani, keskityin vain tuntemaan sitä, sillä siinä oli jotain erilaista - jotain tuoretta ja raikasta. Lopulta nousin polvilleni ja siitä käännähdin istuvaan asentoon. Ketunpentu istui edessäni ja katseli minua uteliaan näköisenä. Ympärilläni oli metsä. Ei mikään pimeä ja ahdas pusikko tai sellainen ylisiistiksi hoidettu talousmetsä, vaan ihan oikea, luonnontilainen metsämaisema. Istuin metsän keskellä olevalla polulla. Katsoin taakseni, ja näin mihin olin kompastunut - esiintyöntyvään puunjuureen. Siinä samassa huomasin myös, että sisääntuloreittini oli kadonnut. "Voi ei! Nyt en pääse kouluun, ja äiti suuttuu!" sanoin ääneen. Hetken kuluttua tajusin, kuinka naurettavalta lausahdukseni oli kuulostanut ja purskahdin nauruun. Ketunpentu tuntui aistivan iloni ja yhtyi siihen alkaen loikkia ympärilläni ja kieriä polunvarren ruohikossa. Kun olin lopettanut nauramisen, katsoin pentua uudestaan, ja kysyin siltä: "No, etkös sinä ole nyt kotona? Etkö sinä voi mennä?" Ei sillä, että olisin odottanut pennun ymmärtävän, mutta jotenkin minusta tuntui, että tietyllä tasolla se ymmärsi. Se katsoi minua hetken aikaa vakavan näköisenä ja sitten tuli kiehnäämään jalkojeni juureen kuin kissa. "Haluatko sinä olla vielä minun kanssani?" kysyin ja otin pennun taas syliini. "En tiedä, minne tämä polku johtaa, mutta toivottavasti ei minnekään pahaan paikkaan" sanoin. Olin huomaamattani alkanut puhua itsekseni ääneen - tai ehkä puhuin ketunpennulle sylissäni. Se, että lähellä oli joku, joka ainakin tuntui kuuntelevan minua ja panevan sanani merkille, oli tehnyt minusta paljon puheliaamman. Aikaisemmin, kun asuin vielä omassa maailmassani... toisella puolella... siellä olin ollut aina hiljainen.

Kävelin polkua pitkin eteenpäin ketunpentu sylissäni. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että polku alkoi levetä. Päättelin olevani matkalla kohti sivistystä, tai mitä tuolla nyt sitten olikaan. En tiennyt, kuinka kauan olin kävellyt, kun vastaan tuli ensimmäinen merkki siitä, että tässä paikassa asui joku. Se oli talo - tai pikemminkin mökki - matalassa notkossa polun vieressä. Siinä oli hyvin hoidettu pieni pihamaa, ja sitä varjostivat vanhan näköiset puut. Se oli minusta oikein kaunis pieni mökki - sellaisesta olisi kuka tahansa meidän maailmassamme maksanut aimo summan rahaa, ajattelin. Keräsin rohkeuteni ja kävelin polulta mökin luo johtavaa luonnonkivin laatoitettua pihakäytävää pitkin mökin ovelle. Kolkutin oli koristeellinen ja ilmeisen hyvin hoidettu, sillä se oli kovin kiiltävä, vaikkakin vanhan näköinen. Terästin itseni ja tartuin kolkuttimeen. Siitä lähti vahva ääni, ei sillä tavalla vahva kuin räjähdys vaan pikemminkin sillä tavalla kuin tuulen ja sateen hioma vanha kallio on vahva, jos ymmärrätte. Kuuntelin tarkkaan, ja hetken kuluttua kuulinkin askeleet oven takaa. Ovi aukeni, ja narahti hieman auetessaan.

Esiin astui nainen. Ei hän ollut mikään vanha eukko, vaan aika nuori nainen, ei varmasti juurikaan äitiäni vanhempi. Hänellä oli yllään esiliina ja kädessään pölyhuisku. Katselimme toisiamme päästä varpaisiin, ja nainen avasi suunsa ensimmäisenä: "Olet löytänyt Kikon!" Se yllätti. Sain kuitenkin sanat suuhuni ja vastasin: "Kiko? Ta... tarkoitatko tätä pentua?", ja nostin sylissäni kantamaani ketunpentua. "Juuri sitä! Se on utelias pikku veijari ja altis karkailemaan. Mutta nyt näyttää siltä, että se on löytänyt uuden lempipaikan - sehän suorastaan asuu sinun sylissäsi." Jostain syystä en voinut olla punastumatta. Nainen jatkoi: "Tule ihmeessä sisään! Voin näyttää sinulle Kikon koko perheenkin jos haluat." Kävelin sisään ovesta. "Onko sinulla kettuperhe lemmikkeinä?" Nainen naurahti heleästi johdattaessaan minua sisään mökkiinsä. "En sanoisi lemmikkeinä. Pikemminkin ne vain asuvat luonani. Katsos, eräänä iltana Kikon äiti vain tuli luokseni ja jäi. En minä rajoita niiden kulkemista, mutta tämä Kiko tässä", hän sanoi ja kääntyi taputtaakseen sylissäni kantamani pennun päätä, "on liiankin utelias ja uskalias; aina työntämässä kuonoaan joka paikkaan ja eksymässä siinä samalla." Nainen johdatti minut mökkinsä olohuoneeseen, istutti minut isoon, pehmustettuun nojatuoliin ja meni sitten keittiöön tekemään jotain. Jonkin ajan kuluttua nainen tuli takaisin mukanaan lasillinen jotain juomaa - maistettuani sitä se paljastui omenamehuksi.

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.

Ympäri Wikian verkkoa
Hae mainospaikkaa

Satunnainen wiki