FANDOM


Keskeneräinen
QuadPortTämä artikkeli on vielä hieman vaiheessa.
Palaamalla paikalle myöhemmin saatat löytää
sen paremmassa mallissa.

Osa 1: Miksi eräiltä ihmisiltä ei kannattaisi ostaa käytettyä autoa

Eräänä päivänä Aurinko päätti tehdä jotain uutta ja mullistavaa, ja mietittyään sitä hyvän tovin se päätti tehdä temput ja noustakin tällä kertaa lännestä. Aurinko juoksi maan alapuolelta alataivaan läpi idästä länteen tehden samalla ennätysaikansa ja tussahti taivaalle jossain Kadonneen lännen maan takaisista periferioista. Joku tähtitieteilijä katsoi sitä ja sano "mitä vittua" ja siinä jäi sitten kahvitkin juomatta. Ihan turhaan oli ne pavut laivattu Kadonneesta lännen maasta. Aurinko oli erittäin ylpeä saavutuksestaan ja suorastaan paisui ylpeydestä keittäen vahingossa tyhjiin Kultaisen meren, ja se olikin tuostä vahingosta hieman nolo ja väänsi hönkää asteen verran pienemmälle. Aurinko paistoi Kerttuli Elovalkean turnipsipellon ylle, ja kerrankin niin, että itsepäisen naapurin itkuraita ei Kerttulin sarkaa varjostanut. Naapuri, Rööbeli F. Palikka, joka oli luonnostaan inhottava ihminen ja nautti muiden kiusaamisesta ei pitänyt auringon päätöksestä, mutta sitä onnesta pyöreä aurinko ei tiennyt. Kerttuli kuokki peltoaan ja kiitti yksinkertaisessa mielessään jotakuta olematonta, mutta olemassaolon tuskaa helpottavaa kuvitelmaa peltonsa pelastamisesta. Tuo kuvitelmakin paisui ylpeydestä niin, että tuli olevaksi pienen harakan muodossa ja alkoi heti raakkumaan ylpeyttään esiin. Rööbeli F. Palikka päätti kuitenkin purkaa harakkaan ärtymystään ja heitti sitä kivellä, joka kuitenkin muuttui yleisen epätodennäköisyyden tunnun vallitessa ilmassa lentäessään höyheneksi. Rööbeli F. Palikka kirosi huonoa tuuriaan ja meni takaisin vuoteeseen päättäen enää olla heräämättä tänään. Kun hra. Palikka nukkui, Tulimaan myrkkylude kiipesi hänen suuhunsa ja aiheutti tappavan myrkytystilan, joka lamautti hänen hermostonsa ensin ja sitten hitaasti ja tuskallisesti surmasi hänet. Harakka päätteli aiheuttaneensa tämänkin ja kiljui ilmoille olevansa oikeuden jumala. Kerttuli katsoi ylös puuhun silmiään varjostaen, ja harakka röyhisti rintaansa saamansa kunnian ansiosta. Samaan aikaan aurinko oli saapunut suoraan turnipsipellon yläpuolelle ja päätti lahjoittaa köyhälle Kerttulille kultaisen meteoriitin. Meteoriitti putosi ja tuhkasi Kerttulin vadelmapensaan. Harakka raakkui, että tämä oli Hänen lahjansa, olihan Hän auringon ja kaiken muunkin Luoja. Kultainen meteoriitti ei oikein tiennyt mitä tehdä. Meteoriitti säteili ja Kerttuli ei ehtinyt paha kyllä kauaa nauttia rikkaudestaan. Harakka kumosi aiemman päätöksensä, ja ilmoitti, että aurinko ei ollutkaan toiminut Hänen tahdostaan, vaan kuvitteellisen ja vihanpurkamiskohteena perin tarpeellisen antagonistin tahdon alla. Harakka moitti aurinkoa, joka ei harakan pientä ääntä kuullut. Harakka lensi kaupunkiin saarnaamaan. 1. osan loppu.

Osa 2: Maito maassa ja kalja housuilla

Harakka, eli entinen joku olematon, mutta olemassaolon tuskaa helpottava kuvitelma, oli lentänyt maantietä myötäillen kaupunkiin, jossa se laskeutui keskustan pyramidin päälle ja alkoi saarnaamaan ihmisille viimeistä tuomiota ja vaatimaan parannusta. Keskenkaiken oli tullut joulu. Kaksi pyramidin portailla nukkuvaa puliukkoa heräsi ja kuunteli harakkaa ja tuli siinä samassa uskoon, sillä harakka osasi olla hyvin vakuuttava sille päälle sattuessaan. Toinen puliukko, nimeltään Vieno "Pullonmurskaaja" "Lasinsirpale" Keto kiipesi pyramidin huipulle tunnustamaan syntinsä harakalle. Harakka pullistui ylpeydestä ja sanoi Vienolle: "Tule, ja seuraa minua!" ja niin Vieno ja se toinen pulsu lähtivät seuraamaan harakkaa. Tai oikeastaan harakka ratsasti heidän harteillaan. Aurinko oli pilven takana piilossa, ja harakka oli sitä mieltä, että sietääkin tuon tottelemattoman. Ei aurinko tosin harakkaa ollut piilossa vaan tähdenmetsästäjä Röhnö P. K. von Duupelsteiniä, joka oli maankuulu (tai no, tietyissä piireissä maankuulu) tähtien metsästäjä, joka oli juuri toissapäivänä lukenut tiedelehdestä, että aurinkokin on tähti. Tämän jälkeen hän oli kuumeisesti metsästänyt aurinkoa ratsastaen yön oriilla hämärän tummiin kaapuihin kietoutuen. Röhnö P. K. von Duupelsteinistä oli tullut tähdenmetsästäjä, kun tähdenlento oli eräänä kesäyönä osunut hänen toiseen silmäänsä ja sokeuttanut sen. Tästä lähtien hän oli kantanut kaunaa tähtiä kohtaan. Olikin enimmäkseen Röhnön syytä, että taivaalla oli enää niin vähän tähtiä. Useimmat tosin syyttivät vieläkin valosaastetta ja ilmastomuutosta. Von Duupelstein ratsasti tietä pitkin ja häntä vastaan saapui harakkaa olallaan kantava Vieno Keto ja se toinen pulsu. "Olettekos nähneet sitä auringon pirulaista", kysyi Röhnö ja harakka ilmoitti, että Hän näkee kaiken. Harakka jatkoi kertomalla suuresta mahdistaan ja kaikkivoipuudestaan ja tulevasta viimeisestä tuomiosta ja maailman synneistä. Röhnö päätti lyöttäytyä yhteen seurueen kanssa saadakseen ehkä harakalta apua tähdenmetsästykseen. Samaan aikaan jossain maailman toisella laidalla aurinko oli laskemassa, ja sen piti äkkiä keksiä, mihin se taiteellisesti ja kauniisti antaisi viimeisten säteidensä osua. Aika oli käymässä vähiin, kunnes aurinko huomasi erään pienen ruohottuneen peltotilkun ja sillä seisovat yksinäisen nuoren ketun. Aurinko päätti suunnata viime säteensä sinne ja tämä sai aikaan sen, että pelto näytti hetkisen suunnattoman kauniilta ja ketun turkki peräti hehkui punaa. Tällä oli merkittäviä seurauksia, minkä tulisimme huomaamaan. 2. osan loppu.

Osa 3: Ja niin viinikumit laskeutuivat taivaasta

Harakka oli saapunut seuraajineen suureen satamakaupunkiin, joka sijaitsi Nimettömän meren rannassa. Satamakaupungissa vallitsi kaaos. Oli herännyt pelottava huhu, että jossain kaukana oli pelottava palava hirviö, jonka tuhannet hampaat ja sadat kynnet repivät maan ja jonka kymmenet hännät lakaisivat kaiken tieltään kuin vanhan muorin luuta lakaisee kuivettuneet lehdet porttiholvista. Sen hirviön hengitys oli kuin tulivuorenpurkaus ja sen silmät hohkasivat kuin sepän ahjot. Sen edessä vedet kuivuivat ja metsät paloivat. Harakka arveli, että tämän hirviön täytyi olla kuvitteellisen ja vihanpurkamiskohteena perin tarpeellisen antagonistin lopullinen hyökkäys ja kiljui ilmoille että Viimeinen Tuomio on tullut, ja vain Häneen uskovat pelastuvat. Satamakaupungin valtasi hiljaisuus. Sitten palasi kaaos tuhannesti pahempana, kun osa ihmisistä ryntäsi harakan luokse vannoen parannusta ja osa väitti harakan puhetta pupuksi. Harakka jakoi uusille seuraajilleen kuusi leipää ja kolme kalaa, mikä yllätti kaikki, sillä aiemmin harakalla ei ollut ollut minkäänlaista ruokaa mukanaan. Näytti siltä, että harakka oli kasvavan uskon mahdista saamassa uusia voimia. Harakan ääni syveni, kun se kertoi kaikille vihollisestaan kuvitteellisesta ja vihanpurkamiskohteena perin tarpeellisesta antagonistista, jonka iäinen tavoite oli suistaa maailma tuhoon ja synnin ikeeseen ja johtaa harakkaan uskovat harhaan. Harakka käski seuraajiaan pysymään iäti vahvoina uskossaan. Samaan aikaan, ilmeisesti harakan puheen vapauttamasta uskonnollisesta latauksesta johtuen, ilmestyi maailmaan tyhjästä miljoonajalkainen jättiläishyönteinen, joka haisi hieman virtsalle ja jonka tuntosarvet taipuivat irstaasti. Hyönteinen vannoi tuhoa harakalle ja pelästytti metsänlaitaa pitkin kulkevan nuoren ketun pahanpäiväisesti hyppäämällä pusikosta lähimpään kaupunkiin vievälle tielle. Nuori kettu painautui matalaksi ja katsoi inhon ja pelon vallassa jättiläisötökän menoa. Nuori kettu oli koko edellisen yön ja tämän päivän tuntenut olonsa kummalliseksi; aina siitä hetkestä lähtien, kun aurinko oli päättänyt langettaa sen päälle viime säteensä. Nuori kettu ei tiennyt omaamastaan tärkeästä roolista tulevissa tapahtumissa, ja jatkoi kulkuaan metsänlaitaa pitkin. Ketusta tuntui, kuin sen sisässä olisi kuplinut jotain uutta ja voimakasta, josta virtasi ehtymätöntä voimaa ja virkeyttä ketun uupuneisiin jalkoihin. Kuten ketut yleensäkin, nuori kettu oli kokonaisvaltainen havainnoitsija ja se huomasi juostessaan paljon sellaista, mikä oli nuoren ketun silmissä kaunista, kuten sammalen peittämiä kiviä ja varjoisia puunkoloja, joihin voisi asettautua asumaan jos löytäisi sopivan puolison. Ilmassa tuoksui odotus. 3. osan loppu.

Osa 4: Niin kaunis on nukkuva maa vaikkei olis Jumalaa...

Miljoonajalkainen jättiläisötökkä, irstaine leukoineen ja tuntosarvineen, oli päässyt Hänen Mitä Korkea-arvoisimman Majesteettinsa Trigismandian Kuninkaan, Kriipsiikin Suuriruhtinaan, Kultaisen Valtikan ja Smaragdikruunun Haltijan ja Kaiken Näkyväisen Valtiaan Sigismund XCVI Kunnianarvoisan hovineuvonantajaksi suuren oveluutensa ja lahjontakykynsä ansiosta. Kuningas oli joutunut jättiläisötökän pehmeiden sanojen vangiksi ja teki vain sellaista, minkä ötökkä hyväksyi. Sigismund olikin ötökän neuvosta päättänyt aloittaa suuren sodan Hukkuburgia, harakan ja tämän palvojien kotimaata, vastaan. Samaan aikaan harakan saarnat olivat käyneet yhä palavammiksi ja sen voimat suuremmiksi. Harakka suoritti monia ihmetekoja. Hän paransi sokeita ja sairaita ja saarnasi ikuista uskoa häneen. Koko Hukkuburg oli suuren ihmetyksen vallassa, ja pelon vallassa, sillä harakka saarnasi tulevasta Viimeisestä Tuomiosta. Kun harakka puhui, järisivät maat ja rätisivät salamat, liekit leimusivat ja varjot marssivat. Päivät synkkenivät, sillä pilvet varjostivat maan auringon katseelta. Ainoastaan yhdessä kohdassa oli pilvetön laikku: Kohdassa, jossa nuori kettu käveli tien reunaa. Sinne paistoi aurinko kaikella voimallaan, kun ei muuallekaan sitä voinut pistää. Nuori kettu katsoi aurinkoon verraten ihmeissään, ihmetellen kauempana näkyvää pilvivallia ja auringon yllättävää tarmoa. Nuori kettu mietti myös, ensimmäistä kertaa elämässään, itseään ja sitä mitä sille oli tapahtumassa. Sen ajatukset tuntuivat muuttuneen monimutkaisemmiksi ja syvällisemmiksi. Sen katseeseen oli tullut tietoisuutta ja vakavuutta, ja nuoren ketun viattomasta ilosta ja innosta oli jalostunut sisua ja varmuutta. Nuori kettu istahti tien pientareelle ja katseli tarkkaavaisesti tietä molempiin suuntiin. Kyllä, etelästä päin oli tulossa vankkureita ajava vanha mies. Tuo vanhus oli Pekko Pekonpoika Pekkosson, 90-vuotias nauriskauppias. Pekko oli matkalla suureen satamakaupunkiin kuultuaan siellä vaikuttavasta harakasta ja tämän suurista ihmeteoista ja voimallisista saarnoista. Kun vankkurit tulivat nuoren ketun kohdalle, avasi nuori kettu suunsa. Sen täytyi hieman haeskella tämän uuden kielen äänteitä, mutta lopulta se puhui: "Minne olet matkalla?" Pekko yllättyi yllättävästä äänestä, katsoi sen suuntaan ja näki punaturkkisen nuoren ketun, jonka ruumis oli jo kasvamassa aikuisen mittoihin ja jäntevyyteen. Kettu jatkoi: "Jos olet menossa suureen satamakaupunkiin, olisin iloinen jos voisin matkata kanssasi." Pekko oli hämmästynyt nuoren ketun yllättävästä kyvystä puhua ihmisten kielellä, mutta pani tämänkin harakan ihmeiden piikkiin, vaikka muuten väärässä olikin. Pekko kuitenkin salli nuoren ketun hypätä hänen naurisvankkureihinsa, ja kettu asettautui makaamaan naurissäkkien päälle. Samaan aikaan sydämeltään mustista mustin musta ötökkä hautoi mustia juoniaan ja nauroi mustasti ajaessaan eteenpäin harakan ja tämän palvojien tuhoa. Kuningas Sigismund oli täysin hänen vallassaan ja nostatti kansaansa ja kaikkien liittolaisvaltioidensa kansoja sotaan Hukkuburgia vastaan. He varustivat armeijan, jonka askeleiden alla maa järisi, he rakensivat laivaston, jonka purjeet pimensivät auringon (siis jos sitä muutenkaan olisi pilvien läpi näkynyt). Armeijat marssivat, laivasto purjehti ja nuori kettu kulki kohti samaa satamakaupunkia. 4. osan loppu.

Osa 5: Paina Alt+F4 lopettaaksesi Maailman

Suuri sankari, legenda ja myytti, kalvan ja säilän kruunaamaton kuningas ja poikkeuksellisen mahtava miekkamies Samuel P. Kuikka seisoi öisellä kukkulalla mustiin kaapuihinsa verhoutuneina ja käsi miekkansa kahvan ympärille puristuneena. Hän katsoi itään, katsoi länteen, katsoi pohjoiseen ja katsoi etelään. Kaikissa suunniss näkyi sotaa ja kauhua ja hävitystä ja paniikkia ja epätoivoa ja pimeyttä. Varsinkin pimeyttä. Maa ei saanut auringon eikä kuun valoa, ja pilvivallit paksunivat paksunemistaan. salamat löivät ja myrskyt raivosivat. Kaikkialla paitsi yhdessä paikassa. Yhdessä kohdassa pilvet väistyivät kuin jokin suuri voima olisi pakottanut ne syrjään. Tuossa kohdassa loistivat ne tähdet, jotka vain olivat tähdenmetsästäjä Röhnö P. K. von Duupelsteiniä pakoon päässeet. Tuossa kohdassa kulkivat vankkureineen Pekko Pekonpoika Pekkosson ja nuori kettu, jonka silmissä oli alkanut selvemmin kuin koskaan ennen loistaa päättäväisyys, tietoisuus ja jokin käsittämätön voima ja viisaus. Samuel P. Kuikka hyppäsi alas kukkulan huipulta, liukui sen rinnettä alas ja lähti juoksemaan kohti tuota pilvetöntä laikkua. Samaan aikaan miljoonajalkaisen ötökän armeija oli lähtenyt marssille ja laivasto purjehti täysin purjein, mutta katso: Niin oli myöskin harakan kokoama Hukkuburgin viimeinen toivo, armeijoiden armeija, jonka haarniskat hohtivat salamoiden valossa ja soihtujen loisteessa kuin kulta ja hopea, mutta vihaisesti ja turmaa julistaen. Hukkuburgin suuren satamakaupungin satama oli täyttynyt aluksista, joiden purjeet olivat valkoiset ja hahmoltaan kuin myrskyä enteilevä pilvi, ja jonka mastot kohosivat kuin metsä ikään. Oli tulossa suuri sota, viimeinen, jos harakan puheita oli uskominen. Harakka lensi yli joukkojen, ja sen hahmo oli muuttunut hassuhkosta valtaisaksi ja voimakkaaksi; sen höyhenpuvun musta oli yötä mustempi ja valkoinen hohti kuin vain viimeinen toivo voi hohtaa. Se saarnasi joukoilleen, ja sen sanat saivat sydämet muuttumaan koviksi ja kilpirivit tiivistymään, keihäät nousemaan tanaan. Samuel P. Kuikka oli nopealla tahdillaan tavoittamassa nuorta kettua ja Pekkoa, jonka naurisvankkurit etenivät verkkaisesti. Hän oli tullut pilvettömän alueen reunalle, jossa ruoho tuoksui ja tähdet valaisivat maan. Samuel P. Kuikankin täytyi hetkeksi pysähtyä ihmettelemään sitä suunnatonta rauhan ja kauneuden tuntua, joka siellä vallitsi. Ja hän huomasi myös, että pilvetön alue oli kasvanut. Pilvet väistyivät täällä, vaikka ne muualla vain paksunivat. Samuel tulkitsi sen hyväksi merkiksi ja jatkoi matkaansa, saaden jo silmiinsä Pekon naurisvankkurit. Hänen juostessaan niitä kiinni nuori kettu nosti päänsä ja katsoi häntä silmiin. Se oli kummallinen hetki. Kontakti kesti hyvin lyhyen aikaa, ja kuitenkin siihen tuntui menevän vuosia. Oli kuin tuo vähäinen silmäyskin olisi lävistänyt Samuel P. Kuikan ajatukset ja mielteet ja nähnyt hänen sisinpäänsä asti. Kuikka tuli vankkureiden vierelle, kiinnitti Pekon huomion ja pyysi saada matkustaa heidän mukanaa. Pekko epäili, mutta nuori kettu sanoi: "Luota. Luottamus on näinä päivinä vähissä, mutta tämä mies ansaitsee sen." Ketun sanat vaikuttivat Pekkoon ja hän salli Samuel P. Kuikan nousta vankkureihinsa. Tie haarautui, ja kettu vilkaisi itään kulmiaan kurtistaen ja sanoi: "Itään vie minun tieni. Seuratkoon sitä kuka mielii." Sekä Pekko että Samuel päättivät jatkaa ketun matkassa, ja Pekko käänsi vankkurinsa itään. Niin jatkoi heidän taipaleensa. 5. osan loppu.

Osa 6: Jeesus ei kertonut tätä juustokuminasta

Suuret armeijat marssivat, maa järisi ja taivas jyrisi. Harakka ja miljoonajalkainen ötökkä olivat kasvaneet niin koossaan kuin voimissaan. He herättivät pelkoa ja kunnioitusta kautta kaiken maan, niin vihollisten kuin ystävien joukossa. Mutta nuoren ketun sanoissa asui viisaus, ja vaikka se puhui vähän, oli sen puheessa lämpöä ja se puhui paljon siitä kauneudesta, jonka ihmiset yleensä unohtavat tavoitellessaan tavoitteitaan. Se kertoi, kuinka ihanaa voi olla antaa ruohon hivellä ihoaan ja heittäytyä makuulleen katselemaan taivaan tähtiä ja kuinka upeaa voi olla kuunnella tuulta ja vettä ja vetää keuhkoihinsa metsän ilmaa ja haistaa sen rikkaat tuoksut. Samuel Kuikka ja Pekko Pekkosson olivat lumotuneet ketun sanoista ja huomasivat ne oikeiksi. Hekin alkoivat nähdä pienen kauneuden ja ymmärtää asioita syvemmin. He asettuivat uneen, mutta nuori kettu valvoi. Se näytti istuvan paikallaan kuin kivi, mutta tosiasiassa sen mieli kiisi kautta rantain ja lepiköin ja tähtien teiltä aina vuorten juuriin asti. Se näki suuret armeijat, jotka valmistautuivat hukuttamaan maan vereen, ja suuret laivastot, jotka valmistautuivat peittämään niin meren pinnan kuin pohjankin hylkypuulla. Nuori kettu laajensi mielensä kehää, ja hellästi se otti kauneuden ymmärryksen siemenet ja istutti ne armeijoiden mieliin. Oli kuin sen henkiset tassut olisivat hellästi kosketelleet jokaisen mieltä ja avanneet niiden kauan kiinni olleet portit uusille aistimuksille. Armeijat seisahtuivat ja laivasto hiljeni. Vallitsi yhden täydellisen, taianomaisen hetken täydellinen hiljaisuus. Pilvivalli väistyi ja tuhannet tähdet ja kuu loistivat kaikelle kansalle muistuttaen siitä, että kauneus on kaikkien ja ei kenenkään omaisuutta. Kaikki ihastelivat suuresti, paitsi musta ötökkä ja suuri harakka. molemmat katsoivat ärtymyksen tai jopa vihan vallassa pysähtynyttä sotakoneistoaan. Molemmat etsivät tämän mystisen voiman lähdettä; tuon mystisen voiman, joka tuntui olevan kaikkialla ja tulevan kaikkialta. Molemmat näkivät mielessään nuoren ketun, joka istui paikallaan ja jonka silmät sillä hetkellä porautuivat heidän ajatuksiinsa ja paljastivat heille itselleen, mitä he halusivat kieltää tietävänsä ja ajattelevansa. Harakka tajusi, että hän oli tehnyt suunnattoman virheen ajaessaan sotaa sen sijaan, mitä hänen olisi alunperin pitänyt ajaa. Ja hän myös näki, että usko voi olla pahan ase. Harakka kyynelehti, ja sen kyyneleet pesivät mustan pois sen höyhenistä, ja katso: Harakasta oli tullut rauhan lintu. Se lensi yli armeijan ja julisti uutta sanomaa rauhasta ja rakkaudesta. Monet ihmettelivät tätä muodonmuutosta, ja oli niitä jotka kysyivät: "Kuka on tämä, joka voi näin voimallisesti avata mielen ja sielun portit?" Mustasydäminen ötökkä taasen kipristeli nähdessään oman houkkamaisuutensa ja typeryytensä koko määrän aukenevan silmiensä eteen. Hän näki sen heikkoutensa jota hän oli yrittänyt kieltää. Ja siinä samassa hän alkoi kiehua omassa liemessään ja ihmettelevien silmien edessä hän kiehui ja haihtui, kunnes oli kutistunut aivan pieneksi ja hänen tietoisuutensa ja mielensä olivat himmenneet ja hän oli pelkkä ötökkä. Paljon pahaa tapahtui kuitenkin vielä, mutta tuo pahuus oli ihmisestä, ei kenestäkään muusta. Enää ihminen ei voinut väittää, että joku muu olisi vastuussa hänen teoistaan. Ja silloin nuoren ketun suuren teon toinen puoli aukeni ihmiskunnalle: Jotta voisi saada, pitää osata luopua. Ja oli niitä, jotka luopuivat ja niitä jotka eivät luopuneet. Nuori kettu asteli nukkuvan Pekon ja Samuelin luokse kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sanoi hiljaa itsekseen: "Teille minä annan tehtävät: Pitäkää kunniassa tämä ajatus. Älkää minua ylistäkö, vaan tätä ajatusta." Ja näin sanoessaan kettu pyyhkäisi häntänsä päällä molempien otsia ja asteli sitten poipäin. Ja katso, nuoren ketun hahmo ikäänkuin muuttui: Oli kuin hänen himmeä turkkinsa olisi alkanut säteillä lämpöä ja toivoa, ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi ensimmäistä kirkasta tähteä illan viileässä hehkussa. Nuoruuden viattomuus ei ollut kuitenkaan kadonnut, vaan jalostunut. Ja tietäkää, että näin todella tapahtui, sillä tämä on tosi ja uskollinen kertomus: Kettu näytti ikäänkuin sulautuvan valoon, ja viimeisenä siltä kuultiin lämmin ajatus: "Älkää peljätkö. En minä teitä hylkää." Ja kettu oli kadonnut. Mutta sen olemus oli silti jäänyt kaikkialle ja eli kaikessa. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osuus tästä kertomuksesta, sillä se ei ole vielä täysin ohi... 6. osan loppu.

Osa 7: Mikä sitten halkesi ja mitä siitä seurasi

Pekko Pekkosson ja Samuel Kuikka olivat heränneet uuteen maailmaan, jonka asukkaista moni oli ottanut ketun sanoista vaarin. He lähtivät vaeltamaan ja tulivat kylään, jonka vieraanvaraisuuteen he jäivät joksikin aikaa. He kertoivat siitä viisaudesta, minkä nuori kettu oli jakanut heidän kanssaan, ja monet olivat langeta maahan ylistäen heitä, ja jotkut taas aikoivat palvoa nuorta kettua jumalana. Mutta Pekko ja Samuel kielsivät heitä ja sanoivat: "Me olemme yhtälailla ihmisiä kuin tekin. Mekin vuodamme verta ja näemme nälkää. Ja tietäkää, että kettu, joka meidän seurassamme matkasi, kielsi ihmisiä lankeamasta palvonnan ja dogmien verkkoon ja uskomaan puhtaasti puhtaaseen ajatukseen." Ja heidän viisauttaan ihmeteltiin suuresti ja sanottiin: "Totisesti viisauden lahja Suurelta Ketulta on heillä ja Ketun tassu on heidän yllään vahvana." He eivät saarnanneet eikä käännyttäneet, vaan kertoivat tarinoita maailman unohdetusta kauneudesta. Ja he matkustivat kulkevina tarinankertojina kylästä toiseen. Mutta, kuten on toisaalla kerrottu, oli maailmassa yhä pahuutta ihmisten sydämissä. Oli erään kääpiövaltion itsestään liikoja luuleva kuningas, jonka palveluksessa oli kolme miestä, joista ensimmäinen oli suuri kuin vuori, toinen oli pieni kuin hiiri ja nopea kuin tuuli ja kolmas oli viekas ja ovela ja kokenut huijari. Nuo kolme olivat nimiltään Kasper, Jesper ja Joonatan. Kuningas, koko itsestään liikoja luulevalta nimeltään Uljaanow Lowing Ylppö, lähetti lakeijansa tuomaan Pekon ja Samuelin hänen luokseen. Joonatan, heidän pomonsa, lähetti Kasperin heidän luokseen. Kasperin askeleet saivat mannut kumisemaan ja Kasper uhkasi monien kylien asukkaita kylänsä tuholla, elleivät nämä paljastaisi missä viisaat olivat. Mutta Samuel ja Pekko näkivät jo kaukaa Kasperin hahmon. He piiloutuivat kaukaisen vaaran taakse ja naamioivat itsensä viideksi marjaksi. Mutta vielä oli nähtävä, menisikö asu täydestä... 7. osan loppu.

Osa 8: Verrattoman Villen kymmenen pientä robottia

Valtaisa Kasper marssi halki maiden ja mantujen saavuttaen kaukaista vaaraa ja Pekon ja Samuelin piiloa koko ajan. Maat järisivät ja kedot kukat valittivat ja puut huokailivat. Kasper oli saanut kuulla Pekon ja Samuelin paenneen kaukaiselle vaaralle ja olevan jossain siellä päin piilossa. Kasper saapui kaukaisen vaaran luo, pamautti maata nyrkillään ja huusi: "Samuel P. Kuikka ja Pekko Pekonpoika Pekkosson, tulkaatten esiin!" Ja hän odotti sitten hiljaa. Mutta Pekko ja Samuel pysyivät piilossaan. Sitten Kasper otti suuren nuijan, huitaisi sillä vaaran laen tiehensä ja huusi uudestaan: "Samuel P. Kuikka ja Pekko Pekonpoika Pekkosson, tulkaatten esiin!" Mutta yhä pysyivät piilossaan Pekko ja Samuel. Vaan sitten Kasper otti suuren liekehtivän kiven, palavan meteoriitin, syntysijoiltaan riistetyn tähden, joka kiehui raivoa ja uhkasi paiskata sen maahan niin lujaa, että kaikki lähellä oleva tuhoutuisi ja palaisi. Sydämeltään jalo Samuel Kuikka ei voinut enää kestää tätä julmuutta vaan astui esiin. Hän veti kaapunsa sisältä miekkansa, jonka terä kimalsi auringossa. Aurinko oli tästä perin innostunut ja katseli tilanteen kehittymistä tarkkaavaisesti. Jossain kaukana auringon tuolla puolen neljä muutakin hahmoa katsoi tätä tarkkaavaisesti, mutta heistä kuulemme lisää myöhemmin. Kasper nauroi Samuel Kuikalle, joka oli häntä paljon pienempi, ja sanoi: "Nyt olet tuhon oma, Kuikka!" ja niin sanoin hän heitti pitelemänsä palavan kiven, joka oli niin kuuma, että kivi itsekin kärsi siitä, mutta se vain lisäsi sen vihaa. Samuel kohotti miekkansa, ja katso: Kivi osui sen terään valtavalla jyrähdyksellä! Oli kuin jumalat olisivat taistelleet, kun palavan kiven kuuma raivo sai vastaansa kylmän teräksen. Samuel pidätteli kiveä osumasta maahan henkensä kaupalla. Hän tiesi, että tappio merkitsi tuhoa, kaiken sen tuhoa mistä hän välitti. Hänen uupumuksesta kirskuviin jäseniinsä virtasi uutta voimaa, ja oli kuin kirkkaat tähdet olisivat alkaneet loistaa hänen silmissään. Jostain syystä alkoi soimaan musiikki. Joku aineeton suuri kitaristi täräytti ilmoille soolon, ja mukaan yhtyi rumpali ja vielä laulajakin, joka lauloi säveltä, joka oli kuin adrenaliini ja kuin voiton huuma. Samuel päästi ilmoille taivaisiin asti ulottuvan karjaisun, ja hänen miekkansa terästä leiskui sininen valo, joka oli erilainen kuin mikään aikaisempi. Se oli erilainen kuin tuli ja erilainen kuin salama. Mutta se leikkasi halki palavan kiven ja osui Kasperiin kesken tämän naurun ja halkaisi hänet kahtia kuin saha halkaisee tukin. Oli kuin vuoret olisivat järkkyneet, kun Kasperin valtavan ruhon kaksi puolikasta kaatuivat maahan jyristen ja sitten haihtuivat silminnäkijänä toimivan auringon ihmetykseksi olemattomiin kuin hiilidioksidijää. Neljä kaukaista katselijaa olivat myös jonkinasteisen hämmästyksen vallassa. Samuel P. Kuikka, suuri miekkamies, tunki miekkansa takaisin huotraan niin tyynesti kuin vain voi ja asteli poispäin. Pekko liityi seuraan, ja hänenkin silmissään loisti ihmetys. 8. osan loppu.

Osa 9: Kuinka kaikki keltainen loistaakaan auringonvalossa

Kasperin tuhosta kantautui sana aina Uljaanow Lowing Ylpön korviin ja lyhyenläntä monarkki tulistui tulenpalavasti ja syöksyi Jesperin ja Joonatanin puheille rikinkatkuisia kirosanoja sinkoillen, joista jokaisesta materialisoitui pikkupiru. Pirut painuivat kaljalle Bar Pandemoniumiin samalla kun Jesper ja Joonatan kuuntelivat Ylpön vaahtosuista raivoamista kunnes kyllästyivät ja tunkivat kuninkaan kurkusta alas vihreillä elefantin kuvilla koristellun päiväpeitteen tukkiakseen hänen suunsa. Joonatan päätti lähettää seuraavaksi Jesperin Pekon ja Samuelin perään ja antoi tälle mukaan kiepin taikaista köyttä, jonka oli loitsinut aikoja sitten korkean vuoren huipulla asuva maailmaan katkeroitunut ja hieman vainoharhainen noita-akka. Köydellä oli voima kiemurrella kuin käärme ja kietoutua vihulaistensa ympärille kuin kuristajaviikunapuu, eikä se hellittänyt, ellei sanonut taikasanaa, joka sattui olemaan "lötkähähtys". Joonatan lähti matkaan ja juoksi yli kukkuloiden ja kunnaiden tuulen nopeudella ja etsi koko pienen kokonsa tarmolla pahaa-aavistamattomia uhrejaan. Sattui kuitenkin käymään niin, että hän pysähtyi erääseen kohtaan tarkistamaan sijaintiaan ja juuri silloin läheisessä kolossa päivätorkkuja ottava naaraskettu haistoi hänet - eikä pitänyt hajusta. Naaraskettua olisi voinut luonnehtia kaikin puolin hyvin tavalliseksi ketuksi. Hän metsästi pikkueläimiä iltaisin ja öisin ja torkkui suurimman osan päivästä mukavassa pikku kolossaan. Hän oli pitkälti elänyt lähinnä vatsalleen ja muille vieteilleen ja oli jo tullut siihen ikään, jossa aletaan katsella uroskettuja sillä silmällä. Vielä ei kuitenkaan ollut löytynyt sopivaa puolisoa, joten kettu oli yksinasuja. Viime päivinä - tai oikeastaan eilen - asia oli kuitenkin muuttunut. Hän oli nähnyt unta. Se uni oli erilainen kuin monet muut, tavallaan. Unessa hän oli ollut tässä samaisessa metsässä, jossa hän asui - se ei ollut erikoista. Hän oli kuljeskellut uni-iltahämärässä ympäriinsä etsien uniruokaa - sekään ei ollut erikoista. Erikoista oli se, että tässä unessa oli esiintynyt toinenkin kettu. Naaraan muistikuvan mukaan se kettu oli ollut aika lystikkään näköinen ja suunnilleen samanikäinen kuin hän, mutta uros. Toinen kettu oli sen jälkeen - mikä oli todella erikoista - tullut ihan lähelle, ja sitten koskettanut naarasta kuonollaan otsaan ja kääntynyt sitten ja kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Sitten uni oli loppunut ja jokin oli silloin ollut muuttunut myös tosielämässä. Nyt naaraskettu haistoi Jesperin ja jokin sanoi hänelle, että tämä ei ollut oikein ja että hänellä - ketulla! - oli tehtävä. Jesper oli jo lähtenyt, mutta naaraskettua alkoi vaivata levottomuus, eikä siihen auttanut mikään muu kuin lähteä turvallisesta kolosta ja alkaa ensin kävellä, sitten ravata ja lopulta juosta tiettyyn suuntaan. Naaras ei tuntenut ilmansuuntia, mutta ihmiset olisivat sanoneet sitä eteläksi. 9. osan loppu.

Osa 10: Miksei niitä myydä sinisinä?

Eteläisillä mailla vaelsivat Pekko Pekkosson ja Samuel P. Kuikka nuoren ketun huomassa. He tosin tiesivät, että sen, mikä heitä suojaa, piti tulla heistä itsestään, mutta he pysyivät toivossa eivätkä huomisesta huolineet. Eräänä iltana leirinuotiolla kuului pensaasta rasahdus. Vaeltajat kääntyivät katsomaan ja lopulta Pekko sanoi: "Älä pelkää, kuka tai mikä oletkin. Voit tulla luoksemme; jaamme kanssasi sen, mikä meillä on." Silloin pensaasta astui hitaasti esiin nuori naaraskettu, joka oli aika nälkäinen ja väsynyt vaellettuaan pitkälti ja nopeasti. Heti kuin naaraan katse kosketti kahta matkalaista, hänen mielensä valtasi lämmin täyttymyksen tunne ja sillä hetkellä hän näki näyn, jossa nuori kettu astui hänen eteensä nuotion valaisemalle hiekalle ja säteili iloa. Nuori naaras loikkasi äkkiä esiin, mutta näky katosi; nuoren ketun läsnäolo tuntui kuitenkin vahvana, ja ilmassa oli niin paljon todellisuudellista latausta, että sitä purkautui satunnaisesti pieninä kausaliteettisalamoina. Puut pidättivät soluhengitystään ja kauempana ruohikossa nuuhkinut hiiri pysähtyi kesken nuuhkauksen. Kuu pysähtyi radallaan ja jossain kaukana maailman alapuolella aurikokin tunsi tuon latauksen, joka levisi samankeskisinä ympyröinä koko maailmaan; nukkuvat saivat nähdä sinä yönä ihmeellisiä unia, ja kauniita muistoja ja mielikuvia ilmestyi monien hereillä pysyttelevien mieliin. Nuori naaras astui lähemmäs kahta matkalaista; se tiesi, että sen oli välitettävä viesti ja suoritettava siten loppuun tehtävänsä, mutta se oli epävarma siitä, miten kettu saisi välitettyä viestin ihmisille. Sitten sen ajatuksissa kuitenkin tuntui kuuluvan nuoren ketun rohkaisu, ja naaras avasi suunsa ja päästi ulos ihmiskielen sanoja, joista se itsekin yllättyi. "Tulin varoittamaan teitä! Perässänne on ilkeä mies, eikä hän ole ainoa! On joitakuita, joille nuoren ketun opit ovat suuren pelon ja vihan aihe; sydämensä sulkeneita, omiin ajatuksiinsa kuolleita." Pekko ja Samuel hämmästyivät ensin suuresti, mutta ymmärsivät sitten, että nuoren ketun tassun alla kulkiessa ei mikään ihme ole mahdoton. Samuel kysyi: "Yhden me olemme jo kohdanneet, mutta mitä ovat nämä muut?" Nuori naaras keräsi uudestaan rohkeutensa ja vastasi: "Tämä mies on pieni kuin hiiri ja nopea kuin tuuli, ja hänellä on taikainen köysi. Mutta heitä johtaa omissa peloissaan ja omahyväisyydessään hautuva kuningas, jonka sydäntä on vaikea tavoittaa." Samuel ja Pekko katsoivat toisiaan. "Kun me pidämme toivomme korkealla, nuori kettu on kanssamme. Tuletko mukaamme, ystävä? Mekin vaellamme nuoren ketun tassun alla." Nuori naaras oli hiljaa ja katsoi sydämeensä. Se tunsi kaipausta nuorta kettua kohtaan; värähti muistaessaan hänen kosketuksensa, ja vastasi sitten: "lähden Ilolla mukaanne!" Ja niin oli seurueessa nyt kolme jäsentä; kaksi ihmistä ja yksi kettu; kaksi miestä ja yksi nainen. 10. osan loppu.

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.

Ympäri Wikian verkkoa
Hae mainospaikkaa

Satunnainen wiki