- Huom: Ennen kuin säntäät lukemaan tätä tarinaa, perehdy myös ykkösosaan!
Ilta oli jo pimennyt, kun rahjustin ulos Avopuhelinkopista. Hörppäsin vähän ayahuascaa ja kävelin ripeää tahtia. Muistelin Saatanan antamia ohjeita ja, totta totisesti, kohta vastaani tulikin palava kuilu, josta kuulemma pääsisi Helvettiin. Jänistin ja päätin palata takaisin, mutta kääntyessäni liukastuin maassa lojuvaan viemärirotan raatoon ja horjahdin rotkoon mojauttaen pudotessani vielä pääni kipeästi kuilun reunaan. Itse kipu ei sinänsä haitannut, mutta minulle tuli suuri mielihalu syödä vastapoimittuja munakoisoja ananasmehun kanssa. Putosin tuntemattoman mutta todella pitkän tuntuisen matkan, ja mätkähdin naamalleni tuoreeseen paskakasaan. Nostaessani päätäni, oksentaessani hienovaraisesti ja pyyhkiessäni kasvojani huomasin, että minua tuijotti rävähtämättä surumielinen silmäpari. Se oli vanha mies, joka oli kahlehdittu seinään ja jonka työ oli ilmeisesti lapioida paskaa päivät pitkät päätellen siitä, että hänellä oli lapio. "Lapioi paskaa!" tölväisin häntä, ja mies kohautti olkapäitään alkaen samalla kuunnella aikuisviihteellistä jazzia. Kävelin ulos siitä huoneesta jossa juuri olin ja tulin hämärään kiviseinäiseen käytävään. "Shit happens", mutisi mies takanani. Käytävää pitkin tuli paikalle punaihoinen, nahkasiipinen ja sarvekas kaikin tavoi pirun stereotypiaa vastaava ruoskalla varustautunut piru, joka tiukkasi minulta "Kukas sinä olet ja mitä täällä teet?" "No tuota... Saatana minut lähetti... tehtävä... tuota..." sönkötin pelästyneenä. "Vai pomo itse? Voitkos sen todistaa, sinä kurttumaksa?" jatkoi piru lepotaukoa antamatta. "No öö tota... no voi paskat!" huusin, "ei se mitään todistusvälineitä kerpele soikoon antanut!" "Jaahas", sanoi punaihoinen piru, "taidat vaan yrittää lusmuilla, sinä kärpänsikiö! Takaisin polkumyllyä polkemaan siitä!" Silloin huomasin seinää vasten tuetun vanhan huteran lasivitriinin täynnä erilaisia koriste-esineitä ja palkintoja, joita en siinä tilanteessa viitsinyt tarkemmin tutkia, joten niinpä kaadoin hökötyksen pirulaisen päälle ja juoksin kaikuvien seinien voimistaman kolinan ja ryskeen suojissa karkuun. Tulin ulos käytävästä ja edessäni aukeni Helvetti. Sokkeloisen katuverkoston varrelle oli pudoteltu eriskummallisia rakennuksia ja teiden päällä tallusteli, konttasi, raahautui tai leijui mitä moninaisempaa porukkaa suuntaan ja toiseen kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Ja nyt pitäisi vielä, piru vieköön, löytää Helvetin keskuspankki ja päästä pois tästä loukosta elossa! Astelin läheiselle pikkutielle tarkoituksenani kysyä joltakulta tietä pankkiin, kun nopealiikkeinen ja suurikokoinen henkilö, jonka päätä varjosti mustanpuhuva sumupilvi, tömähti suoraan päin minua ja paiskauduin jo muutenkin jomottava pää edellä kadun kivetykseen. Kukaan ei edelleenkään näyttänyt kiinnittävän minuun huomiota, kunnes äsken poistumastani käytävästä ampaisi se minua ahdistellut piru karjuen jotain aivan käsittämätöntä. Se heitteli isoja valopalloja minua kohti, ja minä säntäsin pakoon keskelle kiinnostuneena ympärilleen vilkuilevaa väkijoukkoa niin kovaa kuin kerkesin.
Silloin kuului jylisevä ääni: "Seis, Maglacarvag! Tämä ihminen, tämä tunkeutuja on Saatanan lähettämä eikä häneen saa koskea! Näin ilmoitan minä, Helvetin ainakin melkein kaiken näkevä henki, Soljan Perporello!" Piru mutisi jotain "ilonpilaajasta" ja meni takaisin ruoskimaan paskanlapioijaukkoa. Nuori mies päässään aurinkolasit ja koppalakki saapui luokseni ja kysyi: "Mitäs sinä täältä oikein haet?" "No jos tuonne Helvetin keskuspankkiin pääsisi!" vastasin iloisesti yllättyneenä siitä, että väki oli täällä niin avuliasta. "Jahah. No kivat sulle sitte", mies töksäytti ja jatkoi matkaansa lievästi nilkuttaen. Aloin muuttua epätoivoiseksi ja juoksin katua pitkin vilkuillen samalla jotain pankin näköistä. Sitten iso torahammasmörkö tuli luokseni ja sanoi: "Ai pankkia etit? Tää on kuule vasta ekan piirin eteinen tää kaupunki!" Huomasin bussipysäkin ja siinä odottavan bussin. Bussin sisällä oli paljon ihmisiä apaattiset ilmeet kasvoillaan ja sen näköisinä, kuin eivät ikinä pääsisi bussista pois. Epäröin vähän; pitäisikö nousta bussiin vai lähteä apostolinkyydillä Helvetin keskustaan? "Meidät on liiallisen äreyden takia tuomittu matkaamaan ympäri Helvettiä loppumattomasti tässä ahdistuksen ja ankeuden perikuvassa, joka tämä bussi on – sinä tule vaan halutessas kyytiin, sillä sua ei elävää ihmistä kirous koske ja voit Helvetin syvyyksiin tällä matkustaa!" määkivät bussissa istuvat loputon tyhjyys silmissään. Niinpä nousin bussiin ja kysyin kuskilta (pitkäpartaiselta t-paitaan, risoihin farkkuihin ja lippalakkiin sonnustautuneelta mieheltä), paljonko maksaa kyyti Helvetin keskuspankkiin. "Nousos kyytiin vaan, jäbä, se on ilmasta!" kailotti kuski. "Mutta paluulippu tulee kalliiksi", hän kähisi tuskin kuuluvasti istuutuessani vapaalle käytäväpaikalle Augusto Pinochetin viereen. Pinochet vilkaisi minua vihaisesti ja kääntyi poispäin. Olin syventynyt loputtomasti kehää kiertävän kulkuneuvon paluulipun käsitteeseen sisältyvään ristiriitaan, kun linja-auto syöksyi kielekkeeltä punahehkuiseen kuiluun. Kiljaisin kauhusta, mutta kukaan muu matkustaja ei inahtanutkaan, paitsi ehkä joku huokaisi, ja pian bussi laskeutui yllättävän pehmeästi Helvetin toiseen piiriin. Pinochet oikaisi lakkiaan ja tuhahti. "Pinochet on niin uusi täällä, kuten Gösta Sundqvistkin", ilmoitti Boris Godunov takaani apaattisella ja masentuneella äänellä, "he jaksavat vieläkin jatkaa turhaa ärhentelyään". "Kuinka paljon tälläistä putoamista vielä tulee?" kysyin ja tajusin samalla että pääni alkoi selvitä niistä huumeista joita olin vetänyt Kaukorannan kartanossa. Sellainenhan ei vetelisi, minä poika nappasin taskustani ja kuljetin elimistööni pienen annoksen ayahuascaa sekä vähän maskooneja. Olin mukavassa pössyssä siihen asti kunnes bussi paljon myöhemmin putosi yhdeksänteen piiriin. "On täällä kyllä uskomattoman tylsää täällä dösässä", totesin, kaivoin taskustani pienen vihkosen ja aloin piirtää siihen sivujenpläräysanimaatiota sarvikuonolla ratsastavasta tikku-ukosta. Silloin vasta ayahuasca iski ja kotkanpäisiä egyptiläisiä ilmestyi sinne tänne, muun muassa edessäni muinaisen ja täysin apaattisena istuvan Kaifaan viereen. Silloin bussi loikkasi monta piiriä ylöspäin niin yhtäkkisesti, että annoin ylen ja pökerryin. Juuri silloin Helvettiin kuitenkin iski maanjäristys, joka romautti bussin takaisin yhdeksänteen piiriin ja romutti sen lunastustkuntoon. Kuski ryntäsi vimmoissan ulos bussista ja potkaisi etupuskuria, jolloin käsijarru rasahti poikki ja linja-auto lähti liukumaan kohti jyrkänteen reunaa. No, silloin maskoonit alkoivat vaikuttaa ja luulin bussia kovinkin ylelliseksi hienostoavoneuvoksi, ehjäksi vieläpä. Minä ja ne muut melankolikot putosimme suoraan Helvetin keskuspesulan katosta läpi. Linja-auton ovi reuhtaistiin auki ja pesulan omistaja tuli ovensuuhun mekastamaan: "Voi jumalauta! Olimme juuri saaneet sen katon paikattua viimeisimmän meteorisateen jäljiltä!" Kukaan ei reagoinut mitenkään paitsi minä pössyissäni, sillä luulin pesulanomistajaa elämäni rakkaudeksi. Minun könytessäni ylös penkiltä tarkoituksenani syöksyä halaamaan pesulanomistajaa kuski puhui tälle ärtyneeseen sävyyn: "Ei tää kuule mullekaan mitään herkkua oo. Miten luulet mun selittävän pomolle, että mun aivan vasta kovalla rahalla ostettu bussi on ihan romuna? Pitiki sattua tämmöstä, ja vieläpä just kun radiosta oli alkamassa soida lempibiisini: Egotripin Matkustaja!" Bussin matkustajat kömpivät ulos romusta ja alkoivat hajaantua. Bussin matkustajiin kuulunut Bob Dylan alkoi tulla yhä vain riemastuneemmaksi ja huudahti: "Vapaus, vihdoinkin! Tiesinhän, ettei olisi turhaa jatkaa huokailua ja unelmointia tuolla apaattisella bussimatkallakin! Ikinä enää en lompakkoni paksuutta mieti enkä romantikosta kyyniseksi ärähtelijäksi muutu! Elämä on ihanaa!" ja meni tanssimaan piirissä Roger Watersin kanssa Heinrich K. von Schlummflabber-Quegenbreffin katsellessa yrmeästi tuhahdellen. Turhautuneena menin kysymään kuskilta, voisinko mitenkään omin avuin löytää sitä perkeleen pankkia. "No nythän se on jo suhteellisen lähellä, suhteellisen, mutta silti aika kaukana", vastasi kuski, "tuosta vaan tuota pitkää ja synkkää polkua tuonnepäin". Hän kävi hakemassa minulle vielä bussin hansikaslokerosta vähän juotavaa (puhdasta etanolia Mehukattiin sekoitettuna), etten näänny janoon matkallani, ja niin minä lähdin kävelemään toivoen, etten saa jalkoihini kovin pahoja rakkoja.
Polku, jota pitkin kuljin, vei minut läpi mustasta obsidiaanista koostuvien puiden metsän. Ja enpä ollut pariakaankymmentä minuuttia tuossa metsässä kulkenut, kun näin polun kummallakin puolella, polku näet kulki suurehkon metsäaukion läpi, valtavan määrän paikalleen maahan makaamaan sidottuja ihmisiä, joista yksi, maan päällä Jean Calvinina tunnettu huusi: "Miksi kuljet siitä, meidän ikuisesti tähän maata vasten lyttyyn joutuneiden vierestä? Oletko pirujen asialla, tai Jumalan, ja tuotko meille helpotusta? Sääli meitä, me olemme joutuneet tähän tilaan koska elämässä, armon aikaa vielä eläessämme, jäimme loputtomaan lohduttomuuteen ja synkkyyteen aina rypemään emmekä sallineet itsellemme iloa!" Väsyneenä totesin vain: "Minä en nyt jaksa tuhlata ajatuksiani tehin!" ja jatkoin matkaa. Mutta sitten minut valtasi myötätunto, nappasin kitaran läheisestä kielisoitinpuusta, käännyin takaisin ja aloin soittamaan näille syntisille Jarkko Martikaisen "Itkuvirsikirjoja" (sanoitukset tässä) – vasta sen soitettuani ja laulettuani jatkoin matkaani, ja kiiruhtaa pitikin, sillä kohta pitäisi yöpyä jossain kun oli jo melkein pimeä. Vastaani tuli metsän keskelle pystytetty musta pyramidi, jonka oviaukko ammotti kutsuvasti. Enempiä (tai no itse asiassa yhtikäs mitään) miettimättä marssin oviaukosta sisään. Samassa hätkähdin ja huomasin, että ayahuascan ja maskoonien, samoin kuin muiden aineiden vaikutus oli lakannut kokonaan jo siinä vaiheessa kun olin lähtenyt bussista tälle polulle, ja tunsin yllättävääkin riemastusta siitä, että pystyin olemaan selvänä ilman fyysistä tai psyykkistä pahoinvointia. Seuraava havaintoni oli, että siellä pyramidissa oli pimeää kuin Idanin ajukopassa, joten painoin viereiselle seinälle tyhjästä ilmestynyttä riimuin koristeltua valokatkaisinta. Valot paljastivat pyramidin olevan sisältäpäin kuin siistein, puhtain ja valkoisin sairaala. Samalla en voinut olla huomaamatta, että sairaanhoitajana siellä toimi Troijan Helena, ylilääkärinä paavi Johannes Paavali II, ja sairaalakissana Rolle Ryökäle. "Tietääkö yksikään teistä missä vitussa on Helvetin keskuspankki ja kauanko sinne vielä on matkaa?" voihkaisin. Paavi Johannes Paavali II vastasi: "Jatkat vain sitä tietä eteenpäin niin kauan, että vastaan tulee semmonen risteys, josta mennään joko oikealle, vasemmalle tai jatketaan samaan suuntaan. Menet oikealle, jos se henkilö, jonka tililtä olet menossa rahaa nostamaan, on eläessään käyttänyt rahaa holtittomasti ja pröystäillyt tulevia sukupolvia rasittaen. Jos hän taas on käyttänyt rahaa viisaasti ja tyytynyt vähään, menet vasemmalle. Jos hän on käyttänyt rahaa suht neutraalisti ja kulkenut kultaista keskitietä, menet tietysti suoraan. Aika selkeetä, eikös?" "No vittu", karjahdin, "kun minut on lähettänyt itse Saatana tililtään rahoja nostamaan, mihis sillon kuljen?!!" Paavi ja Troijan Helena katsahtivat toisiaan pöllämystyneinä ja kohauttivat sitten olkapäitään. Rolle Ryökäle sanoi: "Sitten pysähdyt paikoillesi, suljet silmäsi ja pyörit kolme täyttä kierrosta vastapäivään, niin pääset Saatanan salaholville. Ainakin ehkä. Vai oliko se myötäpäivään? Koita sitä kuitenkin, ehkä se toimisi." Kiitin Rollea ja kysyin sitten, olisiko heillä minulle yösijaa. "Toki", sanoi Johannes Paavali II ja ohjasi minut kliinisen valkoiseen makuuhuoneeseen, jonka sänky oli sijattu suorastaan rasittavan tarkasti suorakulmaisen särmiön muotoiseksi. Johannes Paavali II huikkasi hyvät yöt sekä kertoi, että herättäisin vain hänet jos minulle tulisi asiaa, laittoi oven kiinni ja jätti minut sängylle istumaan.
Nukuttuani yön heräsin aamulla jyskyttävään päänsärkyyn. Tulin ulos huoneestani, ja huomasin Rolle Ryökäleen olevan lorottamassa lommoille potkitusta kahviautomaatista väljähtyneen näköistä kahvia pieneen kertakäyttömukiin. "Saanko minäkin sitä kahvia? Hirvee jysäri..." mumisin valittavanlaiseen sävyyn. Hän ojensi kipon minulle ja hörppäsin väkevöityneen litkun ahnaasti kerralla kurkusta alas. Kahvi poisti päänsäryn, mutta korvasi sen samalla häiritsevällä, aadeehoodeemaisella rauhattomuudella, joka pakotti minut vilkuilemaan kelloa kymmenen sekunnin välein ja siirtelemään jalkojani hermostuneesti. Ryökäle kävi laittamassa päälle television, josta näkyi Idi Aminin juontama aamutelevisio. Televisiossa uutisoitiin paskanlapioijien lakosta ja eilisestä bussitörmäilystämme. Aminin haastattelema piinatun näköinen (ilmeisesti pomo oli antanut hänelle huutia kuultuaan eilisestä) bussikuski kertoi lopettavansa työnsä Helvetissä ja siirtyvänsä Tuonpuoleisen porttien lähelle kasvattamaan strutseja. Tunsin vähäisiä omantunnontuskia ja suljin lopulta television, kun se siirtyi näyttämään umpitylsää haastattelua. En jaksanut jäädä odottelemaan muiden heräämistä, vaan kiitin Rollea kahvista sekä käskin sanoa paaville ja Troijan Helenalle terveisiä ja lähdin ahdistavasta pyramidista takaisin taipaleelle. Lähdin seuraamaan polkua, jota minun oli neuvottu seurata. Kilometrit kilometrien jälkeen jäivät taakseni ja ajantajuni hämärtyi, mutta maisemat pysyivät samanlaisina: elottomina, koruttomina ja surullisina. Vastaani tuli Johannes Paavali II:n minulle kuvaileman kaltainen kolmihaarainen risteys - tämäkö se nyt oli? Muistelin Ryökäleen antamia ohjeita, suljin silmäni ja pyörin kolme kierrosta vastapäivään. Avasin silmäni ja yhtäkkiä olinkin toisessa paikassa; ympärilläni oli täydellinen kaaos, käsittäen laavavirtoja, kallioita, lentoliskoja, piruja, löyhkääviä pikimeriä ja sortuvia maamassoja. Katselin ympärilleni nähdäkseni jonkun, joka voisi auttaa minua Saatanan kassaholvin löytämisessä, mutta ketään (jos ei lentoliskoja ja muita mörköjä laskettu) ei sattunut silmääni. Aloin ahdistua, kun yhtäkkiä vihreä valo välkähti ja olinkin toisessa Helvetin osassa, ankeassa lähiössä, jossa jengit tulittivat toisiaan. Katsahdin toiseen suuntaan ja säpsähdin, sillä vieressäni seisoi John Lennon suuri mikrofoni kädessään. Hän katseli ammuskelua surumielisin silmin ja mutisi mikrofoniin hiljaa jotain josta en saanut selvää. "Mikä paikka tämä on ja mitä sinä teet täällä?" huusin hänelle. "Tämä on Helvetin Keskuspankin toinen vartiotaso, jossa sisääntulijoita ja heidän mielenterveyttään koetellaan", sanoi Lennon ynisevällä äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisi puhki kulunut liiasta laulamisesta. Lennon ehti sanoa: "Sinun kannattaisi peittää korvasi, sillä..." kun jossain kumahti kello, ja hän sekä jokunen muu menehtynyt laulaja ympäri lähiötä alkoi hullun kiilto silmissään laulaa mikrofoniinsa kammottavimmalla aikaan saamallaan äänellä mitä sylki suuhun toi; tätä jatkui muutaman minuutin ajan, ja sitten kello kumahti taas hiljentäen mekkalan (pyssyjen pauketta lukuun ottamatta) kuin seinään. "Mitä asiaa olet toimittamassa?" kysyi Jim Morrison, joka oli viereeni ilmestynyt, minulta. "Olen menossa nostamaan rahaa Saatanan pankkitiltä", vastasin ja Morrison sanoi: "Siinä tapauksessa sinun pitää kävellä tuon lähiön läpi tuonne toisessa päässä olevalle ovelle ja yrittää vältellä luoteja. Et tietenkään jo kuolleena voi enää kuolla niihin, mutta yksi luoti aiheuttaa sinulle yhtä pahat henkiset traumat kuin vaatekomerosta kömpivä Muumin Mörkö pikkulapselle. Lisäksi sinun pitäisi vielä yrittää olla tulematta hulluksi, kun me Jonnen ja näiden muiden kans vähän vedämme aina välillä". Mutta silloin huomasin pienen puhelinkopin tapaisen, jossa luki: "teleport". Silloin Lennon sanoi: "Ai niin! Täällä saattaa nähdä myös jonkin verran harhoja johtuen tästä ilmassa lainehtivasta miedosta kannabiskaasusta", ja katsottuani teleporttia uudestaan huomasinkin sen olevan Juha Vainio, joka oli mennyt nurkkaan hörppimään taskumatistaan luullen ettei kukaan huomaa.
No, minähän lähdin kävelemään ahdistavan lähiöalueen läpi. Minun olisi ehkä kannattanut katsoa tarkemmin, sillä se Juha Vainio oli tässä se harha, mutta nyt teleportille meneminen oli jo myöhäistä, sillä minun piti loikkia varsin sukkelasti eteenpäin sieltä täältä sinkoilevia luoteja väistellen. Juoksin ja juoksin ja gangsterit katsoivat minua ihmeissään, ampuakin yrittivät. Silloin kello kumahti ja laulaminen alkoi taas. Tällä kertaa ehdin peittää korvani melkein heti. Ovi läheni hyvää vauhtia, mutta mitä lähemmäs menin, sitä enemmän laulu raastoi korviani, vaikka ne olivatkin peitetyt, ja harhat voimistuivat voimistumistaan; Juha Vainioita meni sinne tänne ja erilaiset värisävyt välähtivät välillä silmiini niin sokaisevina, että minun oli pakko pysähtyä, minkä seurauksena minuun osui yksi luoti. Se osui jalkaan ja hidasti juoksuani, mutta lopulta pääsin ovelle ja hirveän peloissani suljinkin oven takanani ja luuhistuin sitten maahan puuskuttaen ja vaikertaen.
Kun hengitykseni tasaantui, huomasin olevani pienessä huoneessa, jonka keskellä oli pieni karkeasta ja jumalattoman isosta pölkystä veistetty pöytä, jonka päällä oli kaikenlaista enemmän tai vähemmän turhaa törkyä sekä taittokyltti, jossa luki "Pankinjohtaja Y.W. Arjalainen"; itse miestä(?) ei tosin näkynyt missään. "Haloo! Onko täällä ketään?" huusin viimeisenä oljenkortenani kyllästyttyäni tyhjänhiljaiseen huoneeseen. Silloin siitä, missä pankinjohtajan olisi kuulunut olla, kuului ääni: "Olen tässä, onko asiaa?" "Ai sä oot näkymätön?" kysyin, ja kohta ääni pöydän takaa ärähti: "Luuletko, että monikaan haluaa näyttäytyä istuessaan työpöydän ääressä runkkaamassa? Sano jo mitä asiaa sinulla on, tai mene muualle ja tiedä!" Mietin juuri, miten asiani esittäisin näkymättömänä onanoivalle demonipankkiirille, kun ovet rytkäistiin auki ja John Dillinger, Bonnie ja Clyde sekä Robin Hood syöksyivät sisään verellä täytettyjä vesi-ilmapalloja viskellen. Mutta silloin jostain pankkiirin takaa hyppäsi, pankkiirin ylittäen, suuri PETA-hirviö, joka oksensi punaista verennäköistä maalia näiden päälle ja huusi: "Turkis on murhaa!!" ja silloin tajusin, että täälläpäin, täällä Saatanan oman pankkitilin luona, pidettiin ihmisiä, jotka olivat elämässään olleet helposti raivostuvia, riehuvia aktivisteja, mielenosoittajia, roistoja ja lainsuojattomia (PETA-hirviö oli ilmeisesti kummalliseksi jättihammaspeikoksi kuolemansa jälkeen, ehkä rangaistuksena muuttunut eläinsuojeluaktivisti). Pankkiiri tuntui niin pahansisuiselta, että en viitsinyt sanoa mitään, vaan kaivoin taskustani ryttyisen shekin ja ojensin sen hänelle. Pankkiiri suoristi sen pöytää vasten, kaivoi näkymättömästä taskustaan näkymättömät lukulasit, tihrusti shekkiä näkymättömästi, siirsi olemuksensa pois huoneesta, palasi takaisin salkun kanssa ja sanoi: "Rahat ovat tässä. Ole varovainen sen kanssa. Tuolla massilla ostaisi vaikka puoli Sveitsiä." Kiittelin pankkiiria vuolaasti iloisena siitä, että pääsisin lopultakin pois tästä loukosta ja kysyin vielä, mihin minun nyt pitäisi mennä. Pankkiiri vastasi: "Samaa reittiä et voi palata. Matka täältä pois on vielä pitempi kuin matka tänne. Ja matka täältä pois alkaa kulkemalla tuosta valoa hohkaavasta portaalista tuon kivikytävän päässä. Ja otahan tästä vähän suippumadonlakkeja mukaan. Hyvää matkaa!"
