- Huom: Ennen kuin säntäät lukemaan tätä tarinaa, perehdy myös ykkös- ja kakkososaan!
Kuljin kohti kivisen käytävän päässä olevaa valoa hohkaavaa portaalia. Rahasalkku oli raskas kuin mikä, ja yritin katsella jotain apuvalinettä sen kantamista helpottamaan; silloin tyhjästä ilmestyi kuin tilauksesta riimuin kirjailtu rahtijopo, jolla matka sujuisi huomattavasti kätevämmin. Portaali välkehti eri väreissä, kutsuvana ja taivaallisena – tai no, infernaalisena, mutta ainakin riemukkaana. Niinpä nostin salkun pyörän tarakalle ja poljin sutjakkaasti portaalista sisään. Sinkouduin kauniiseen, tähtien täyttämään avaruuteen, jossa siellä täällä kulki mustia piruja. Keskellä avaruutta seisoi kummallinen oviaukkoa muistuttava häkkyrä, jonka keskusta oli sysimusta ja joka imi minua mystisesti puoleensa pitäen omituista, ison kärpäslauman pörinää muistuttavaa ääntä. Yhtäkkiä tulet välkähtivät ja häkkyrän ympärille ilmestyi ilkeännäköisiä paholaisia. "Mitä merkillistä?" huudahdin, ja juuri silloin pyörän jarrut pettivät ja syöksyin häkkyrää kohti kuin ohjus. Sinkouduin sisään siitä häkkyrästä ja näin sillä nimenomaisella hetkellä koko siihenastisen elämäni lyhytelokuvana, johon oli liitetty mukaan selostus, joka eräällä tavalla luetteloi hyvät ja pahat tekoni. Sitten tuli inhottava tunne, kuin olisin sukeltanut jäätävän kylmään veteen, ja kohta löysin itseni makaamassa hieman tokkuraisena ison soraläjän päältä. Nousin ja katsoin ympärilleni: olin syksyisen Suomen näköisessä paikassa, metsikköjä, lähiöasutusta, lasten hiekkalaatikko, kallioita, kaunista. Tarkemmalla katselulla paikka osoittautui minulle varsin tutuksi; sehän oli Drontinperä, jossa vielä eläessäni olin asunut. Sitten maisema yhtäkkiä hajosi kieppuen, spiraaliksi muuttuen, velliksi muuttuen, ja jähmettyi taas: olin lapsuudenkodissani. "En kai minä nyt ole palannut takaisin elävien kirjoihin?" ajattelin ja tutkailin turhankin tuttuja seiniä, joiden suojissa olin viimeiset seitsemäntoista vuotta nyhjännyt. Tai oikeastaan ensimmäiset seitsemäntoista vuotta, mutta se on saman tekevää, sillä silloin maisema hajosi jälleen ja sitten näin sen paikan Amerikassa, jossa olin ollut 16-vuotiaana vaihto-oppilaana. Katselin leuhkan näköisiä ihmisiä, jotka ajoivat isoilla maantielaivoillaan ja sanoin ääneen: "No mistäs helkkarista nyt on kyse?"
Maisema vavahti ja häipyi, ja nyt huomasin olevani jossain Helvetin osastossa, Helvetin punainen maaperä tukevasti allani, ja vierelläni oli piru, joka sanoi: "Kuka olet ja minne olet menossa tuon salkun kanssa? Äsken sinulle näytettiin elämästäsi pätkiä, ihan rutiinihommia vain!" "Minulla on salkussani... öh... kananmunia. Olen viemässä niitä... äääh... Antonio Pällille", sanoin ensimmäisen nimen mikä mieleeni tuli, ja piru vastasi: "Pälli myy naisten alusvaatteita kuudennella tasolla. Voin opastaa sinut sinne, jos haluat". "Ehh tuota... osaan kyllä itsekin tien, kiitos vain", sanoin. Lähdin juoksemaan nenäni osoittamaan suuntaan ja kuulin takaani, kuinka piru kiljui: "Hei! Et vielä sanonut nimeäsi! Tule takaisin sieltä, saatanan nilkki!" Mutta minä juoksin ja juoksin päin erästä punaista portaalia, joka sai nyt kelvata väliaikaisesta määränpäästä. Silloin kuului portaalin takaa veltto ääni: "Nyt Piippulaan ja pirun lujaa!" ja sieltä ilmestyi laiha käsi, joka riuhtaisi minut portista sisään.
Katsoin ympärilleni ja huomasin olevani jonkinmoisessa jättimäisessä takahuoneessa, seuranani Jarkko Martikainen, Valtteri Tynkkynen, Petri Tiainen, Janne Mannonen, Jussi Hyyrynen ja paaaaljon muita muusikoita. "Mitä te täällä teette?" kysyin, "Ettehän te vielä ole kuolleita". "Totuudenmukainen huomio. Kollektiivimme tulikin tänne Helvettiin vain vierailulle, tapaamaan kunnianarvoisaa ilodiamme Jello Biafraa", vastasi Martikainen, "selvennykseksi vielä, että mehän olemme tällä hetkellä Helvetin eräässä liian nenäkkäille, ärsyttäville, pisteliäille, kriittisille, oivaltaville ja/tai pienikokoisille muusikoille, ja vähän muillekin muusikoille, varatussa osastossa". Selitykset keskeytyivät, kun eteemme vyöryi jättiläismäinen torakka, joka selvästi kärsi jättiläismäisestä närästyksestä. Se ahmaisi Hyyrysen kerralla suihinsa ja kysyi sitten: "Ei teillä sattuis olemaan Rennietä, ku möyrii niin?" Silloin tajusin jotain ja sanoin: "Biafraa tapaamassa? Weeteeäf! Eikös se Tsellou elä vielä?" Kukaan ei uskaltanut vastata, kun seurassamme oli suunnaton torakka, joka juuri sillä hetkellä päästi kumman örähdyksen ja haukkasi minutkin suuhunsa, mistä uhkaavasti aloin valua kohti ruuansulatuselimistöä. Potkin ja riehuin kunnes torakka päätti oksentaa minut ja Jussin ulos, ja silloin Martikainen sanoi: "Aivan, testasinkin musiikkitietämystänne. Oikeasti olemme siis Frank Zappan kanssa juttelemassa." Martikainen nakkasi torakalle lakritsin makuisen tabletin; torakka ahmaisi sen ja sanoi sitten: "Kiitoksia. Teette muuten paskaa musaa. Hyvää jatkoa." Torakka löntysteli pois ja Martikainen sanoi minulle: "Torakka on musiikkimme laatua koskevassa kommentissaan sikäli kyllä oikeassa, että se on hänen oma totuutensa, jota vastaan ei ole mielestäni mielekästä opponoida. Tai sitten minä vain tahdon vähäsen nuolla niin yleisön kuin kriitikoitten persettä." "Nyt minun täytyy kyllä jatkaa matkaa", sanoin, "muuten minut hukka perii." "No mene", sanoi Martikainen, sinkautti moniväristä valoa kädestään minua kohti, ja kun valo osui minuun, läksin lennolle halki Helvetin osastojen, pyörin, kiepuin, ja materialisoiduin jälleen, salkku yhä kädessäni.
Olin lennähtänyt tutun paskaläjän luokse sen rotkon pohjalle, jota pitkin voisi kiivetä Helvetistä pois. Lähdin kipuamaan. En ehtinyt kiivetä kauaakaan, kun otteeni jo lipesi ja pudota mätkähdin takaisin paskaläjään, ja eihän siinä auttanut muu kuin lähteä sisukkaasti takaisin kiipeämään. Silloin tunsin, että muutuin varikseksi. Lensin variksena kätevästi pois kuilusta, ja heti kun raikas ulkoilma pääsi virtaamaan hengitysteihini, muutuin takaisin omaksi kömpelöksi itsekseni. Huomasin olemani jossain Suomen korpimailla – mutta miten pääsisin viemään rahat omistajalleen? Silloin jostain kuului kammottavaa mekkalaa, kuin joku olisi hakannut suurta kongia lehmänkelloilla. Ja siellä jossain näin suomalaisen tai saamelaisen samaanin, joka oli hyvin sekavan näköinen. Hän hätkähti minut nähdessään ja yritti häipyä paikalta, mutta kompastui potkukelkkaansa ja lensi kaaressa routaiseen ojaan. Turhautuneena huudahdin: "Missä vitussa minä olen, kuka vittu sinä olet ja miten vitussa enää löydän Saataanaa?!" Shamaanin pää kohosi hitaasti ojasta, ja hän ähähti hieman suurta varislintua muistuttavalla äänellä: "Das sadfasdf assdff asdsafsfsa ads." Samaani ravisti päätään kovasti ja sanoi sitten: "No minä voin avata sellaisen portin josta pääset Saatanan luo." "No avaapa!" sanoin; šamaani tempaisi potkukelkkaa vasten tuetun sauvansa ja napautti sillä terävästi maata. Siinä samassa maa halkesi kahtia! Halkeamasta alkoivat tuskattuttavan pitkän näköiset punaisiksi maalatut rautaportaat alaspäin. Shamani töytäisi minua selkään ja lähdin vierimään portaita alaspäin. "Ai", sanoin, "au ou auts ei ou AAAGH iih juuh ou au ei ou au ei au ou au au ei au ou au au". Pian olin portaiden alapäässä ja minuun sattui niin pirusti.
Hetkinen, hetkinen, eihän tässä näin pitänyt käydä! Eivätkä portaat johtaneetkaan minua saatanan luo; sen sijaan olin jossain maanalaisessa tunnelissa, epäilemättä jossain päin Helvettiä, ja ainut edessäni oleva asia oli vähän matkan päässä tunnelin lopettava HAY:n toimipisteen ovi. Menin ovesta sisään, koska muutakaan ei ollut. Tiskin takana istui flegmaattisena läski britti inhottavan välinpitämätön ilme kasvoillaan ja mutusti sitä punaisessa kastikkeessa olevaa helvetin pahaa papumössöä mitä britit nyt mutustaa. Britti kohotti katseensa papumössöstä ja kysyi: "Ketä te olette ja millä asioilla liikutte?" "Ööh, saavuin tähän kolkkaan juuri pari hetkeä sitten ja tahtoisin kysyä, miten pääsisin sinne Saatanan majapaikkaan, jossa hän pitää päihdekemujaan?" vastasin. Britti väänsi leukansa vastenmieliseen virnistykseen ja sanoi: "No, sehän kartanohan on ylhäällä ja me alhaalla, joten teidän on alettava kiipeämään ylös päin". Kiitin ja lähdin takaisin britin huutaessa vielä perääni: "Ai niin! Älä sinä vitun heikko yksilö joka HAY:n maineen paskoo käytä tollasia sanoja niinku joku majapaikka, niitä ei silleen ymmärrä kukaan, saatanan elitismis... tisti!!"
Käveltyäni ulos toimipisteestä (jota sanaa he itse tuskin käyttivät) huomasin portaiden, ja niiden yläpuolella olleen halkeaman kadonneen jäljettömiin. Sen sijaan edessäni oli jonkinlainen avaruussukkula valmiina lähtöön, ovi auki. Sukkulasta pomppasi ulos melkein sata kiloa lihonut ja teinipojan näköiseksi muuttunut Michael Jackson koppalakki päässään ja sanoi: "Hei, olen Michael ja olen Tuonpuoleisen Linjojen uunituore rahastaja. Matka Taivaaseen maksaa viisisataaviisikymmentäkahdeksan euroa ja kaksikymmentä senttiä, matka... Kukas helvetti sinä olet? Tänne ei oteta kuin entisiä julkkiksia, kuule. Taidatpa jäädä ilman matkaa, että moikka vaan." Aloin jo väsyä tähän Helvetissä matkailuun ja kimmastuneena vastasin: "No varmana olen entinen julkkis! Kävin tietovisassa telkussa kerran!" Jackson mulkaisi minua vihaisesti ja kysyi: "Mikäs sinun nimesi sitten on?" Mottasin Jacksonia naamaan ja hyppäsin sukkulaan. Sukkulassa hipsin äkkiä ja mahdollisimman huomiota herättämättä sopivan tyhjälle paikalle Elviksen ja Marilyn Monroen väliin. Niin me sitten lähdimme.
